Minun tarina, osa 1 - Lapsuuden juuret

Jokaisella meillä on oma tarina, joka on tehnyt meistä juuri sellaisia, kuin tänä päivänä olemme. Myös minulla on oma tarina siitä, miksi olen juuri se kuka olen tänä päivänä ja miksi teen työtä ihmisen mielen kehon ympärillä ja haluan oppia siitä jatkuvasti lisää. Ja nyt aika on riittävän kypsä sille, että haluan jakaa palan omaa tarinaani. Joten tästä se alkaa.  

Tämä on ensimmäinen blogitekstini, joka on ollut tuloillaan jo kauan, mutta viimeinen rohkeus on puuttunut. Nimittäin olen tiennyt, että tekstit, joita tulen kirjoittamaan, ovat väkisinkin myös henkilökohtaisia, koska haluan tuoda faktan rinnalle myös omaa kokemukstani niin ammattilaisena, kuin omana itsenäni. Tulen kirjoittamaan aiheista, jotka liittyvät mm. ihmisen psykofyysisyyteen eli kehon ja mielen väliseen yhteyteen, kuormitukseen,  palautumiseen, hermostolliseen ylivirittymiseen (jne) mutta päätin, että kerron ensin itsestäni.

Tervetuloa siis mukaan lukemaan keho-mieliyhteydestä ja ihmisten tarinoista kiinnostuneen pohjanmaalaistuneen savolaisen juttuja, joissa fakta ja oma kokemus sekoittuvat sopivasti keskenään. 

Miun juuret on vahvasti savossa, vajaa 30km Savonlinnan keskustasta pohjoiseen. Sain elää lapsuuden maaseudulla viisihenkisessä perheessä vanhempien ja veljien kanssa. Parhaita puuhia lapsuudessa muistan olleen ainakin metsäleikit, moporallit, kaukalopallon ja jalkapallon pelaaminen, peltoautorallit ja Saimaan rannoilla vietetty aika. 

Miulla on ollut rakastavat vanhemmat, jotka ovat aina kannustaneet ja tukeneet siinä mitä päätinkään tehdä. Koen, että sain olla juuri sellainen kuin olen. Lapsuudesta on jäänyt vahvat juuret siihen kuka olen. Ja noiden maalaistytön juurien tiedostaminen merkitsee tänä päivänä paljon enemmän kuin olisin osannut ajatellakaan. Nuo juuret luovat pohjan kaikelle sille mitä olen.

Liikunta oli yksi tärkeä osa elämää ja lapsesta asti miulla oli luontainen tarve liikuttaa kehoani. Lajeina kerkesin kokeilla voimistelua, jalkapalloa, juoksua ja lopulta saliharrastus tuli kuvioihin. Kun halusin oppia tekemään voimistelussa kiepin, isä rakensi telinevoimistelutelineet kotipihaan. Ja kun halusin oppia paremmaksi maalintekijäksi jalkapallossa, isä rakensi palloseinän kotipihaan. Mihinkään vanhemmat eivät ohjanneet, mutta aina tukivat siihen suuntaan mihin innostuinkaan.

Pikkuhiljaa aloin olla lapsi, jolle kasvoi tuntosarvet. Tiesin pienimmästäkin eleestä, äänenpainosta tai askeleesta, milloin isä oli juonut.

Vuosien kuluessa lapsuutta alkoi hiljalleen varjostamaan isän alkoholin käyttö. Alkuun juhlapyhinä, sitten viikonloppuisin, myöhemmin vielä useammin. Alholismia se ei tietenkään hetkessä ollut ja vielä tänäkin päivänä se tuntuu jopa minulle tyttärenä vaikealle sanalle sanoa. Sanalle, jota ei saisi sanoa ääneen, koska se on liian leimaava ja mielikuvia luova omasta rakkaasta isästä.

Vuosien mittaan alkoholista tuli kuitenkin ongelma ja isän mieltä hallitseva riippuvuus, myönsi sitä kukaan tai ei. Silti alkoholismi pysyi visusti piilossa eikä tämä näkynyt ulospäin perheestä, jossa kaikki näytti olevan enemmän kuin hyvin. Ja kukapa sitä olisi uskonutkaan niin sosiaalisesta, avuliaasta, touhukkaasta ja mukavasta miehestä, joka oli monessa mukana. Ja isänäkin rakastava, huolehtiva ja välittävä.

Kuitenkin myös niillä hyvillä tyypeillä voi olla omat syvät kivut sisällään kannettavana, johon ei löydä ulospääsyä kaikessa yksinäisyydessään. Hyvin suurella varmuudella alkoholi oli isälle vuosien yritys päästä eroon niistä vaikeista sisällä vellovista käsittelemättömistä tunteista, ajatuksista ja uskomuksista. Ei kukaan halua itselleen alkoholiriippuvuutta sen enempää kuin muitakaan terveydellisiä haasteita tai riippuvuuksia. Eikä isäni sukupolven ihmisillä ollut tapana puhua ongelmistaan, se vasta häpeällistä olisi ollutkin. Niinpä alkoholista löytyi turruttamisen keino, joka oli tiettyyn pisteeseen asti kohtalainen renki, mutta lopulta sietämätön isäntä kaikessa hallitsevuudessaan, joka ruokki entisestään häpeän tunteita.

Pikkuhiljaa aloin olla lapsi, jolle kasvoi tuntosarvet. Tiesin pienimmästäkin eleestä, äänenpainosta tai askeleesta, milloin isä oli juonut. Hermoston tasolla tämä tarkoitti ylivirittyneisyyttä eli sitä että elimistö oli hyvin herkästi valppaana, koska pelkäsin, että isälle tapahtuu jotain, jos isä on taas juonut meiltä piilossa pannuhuoneessa. Vatsa oireili jo lapsena, eikä siihen löytynyt lääkäreiltä mitään selittävää tekijää. Myös atooppinen ihottuma alkoi lapsena. 

Vuosien mittaan ja vanhempien eron myötä huoli syveni. Alle 15 -vuotiaasta teinistä lähtien yritin ottaa jonkinlaista pikku-äidin roolia lapsuudenkodissa. Tästä alkoi hermoston voimakkaampi ylivirittyminen. Oli jatkuvasti huoli isästä. Etenkin silloin kun olin kaupungin kodissa ja yritin elää ihan normaalia teinitytön elämää. Ja samalla toki elin myös sitäkin, vaikka siitä ajasta en juuri mitään selvästi muistakaan. Pelkäsin jatkuvasti, että menetän isän.

Muistan myös sen hetken, kun mietin, että koska joudun näin nuorena käymään läpi näin kohtuuttoman isolta tuntuvaa kipua, niin tällä on oltava joku tarkoitus elämässä.

Ja lopulta 18 -vuotta täytettyäni pahin pelko kävikin toteen ja menetin isän. Kuukausi aiemmin oli vielä yhdessä ajettu inssiajoa varten autolla ympäri kyliä ja nyt isä oli poissa. Tuo maailman rakkain ja välittävin isä, joka ei vaan enää pystynyt itse auttamaan itseään.

Sisällä oli vihaa ja surua siitä, miksi menetin isäni liian nuorena. Niille tunteille ei kuitenkaan ollut sijaa. Ei ollut muuta vaihtoehtoa, kun olla Riikka-reipas ja mennä elämässä eteenpäin. Olihan ylioppilaskirjoituksetkin edessä. Tuntui, että kavereiden elämä jatkui normaalisti eteenpäin ja oli pakko yrittää itsekin pysyä kelkassa mukana. Piti pysyä vahvana ja olla tekemättä surulle liikaa tilaa, että en romahtaisi. 

Sinä keväänä kirjoituksiin lukemisesta ei tarttunut mitään päähän, enkä muistanut itse kirjoituksistakaan mitään. Silti sen kaiken surun ja sumun keskellä valmistuin ylioppilaaksi. Kevään aikana opeteltiin myös elämään lapsuudenkodissa veljien kanssa ilman isää. Hieman outo kolmen nuoren kommuuni, mutta kukaan ei ollut valmis luopumaan kodista, jossa olimme saaneet kasvaa koko lapsuutemme. Turvana meillä oli isovanhemmat naapurissa ja koti äidin luona kaupungissa. Näin jälkikäteen ajateltuna se aika oli kuitenkin aika turvatonta aikaa. Miulle oli tärkeää, että koti oli viimeisen päälle siistinä pihoja myöten. Nurmikot piti olla ajettu ja kukkaistutusten piti kukoistaa. Tästä otin painetta ihan liian kanssa.

Muistan välähdyksiä hetkistä, kun olen surun repimänä kävellyt pitkin kotimetsiä ja itkenyt ja huutanut pahaa oloa ulos. Muistan myös hetkiä, kun olen raivosiivonnut kotia ja yrittänyt sillä lievittää pahaa oloa. Ehkä se kodin ja pihapiirin siistinä pitäminen oli jollain tapaa keino kontrolloida vaikeita tunteita, joita ei ollut mahdollisuutta käsitellä.

Muistan myös selvästi hetken, kun mietin, että “koska joudun näin nuorena käymään läpi näin kohtuuttoman isolta tuntuvaa kipua, niin tällä on oltava joku tarkoitus elämässä.” Näin halusin uskoa ja luoda toivoa surun keskelle. Silloin myös tajusin, miten lyhyen ja rajallisen hetken täällä saa elää. 

Lupasin itselleni, että en koskaan suostu katkeroitumaan elämään, vaan aion elää sitä rohkeasti eteenpäin, koska niin isä olisi halunnut minun tekevän. Oli turha enää pelätä, koska isoin pelko, oman vanhemman menetys, oli jo käynyt toteen.

Se oli hyvin lyhyt tiivistelmä miun lapsuudesta ja nuoruudesta. Lapsuus, jossa oli paljon onnen ja turvan hetkiä, mutta myös nuoruus, jossa oli paljon huolta, turvattomuutta ja pelkoa. Mutta mikä tarve minulla oli kirjoittaa tämä teksti ja avata omaa menneisyyttäni?

Jos voin tällä tekstillä kannustaa edes yhtä ihmistä avaamaan jollekin toiselle omaa tarinaansa helpottaakseen yksin kannettavaa kuormaa, niin tällä tekstillä on silloin merkitys.

En voinut lopulta enää auttaa omaa isääni, mutta ajattelen, että tänä päivänä voin auttaa muita. Opin jo nuorena, että toista ei voi väkisin pelastaa, mutta kuunnella, ymmärtää ja välittää voi aina. Ja siksi miun työ on miulle merkityksellistä ja tärkeää. 

Seuraavassa tesktissä jatketaan tarinaa eteenpäin siitä, miten nuoren aikuisen elämä jatkui ja miten keho ja mieli reagoi kaikkeen.. 

PS. Äiti ja veljet, kiitos kun olette edelleen miun elämässä. Ootte rakkaita.❤️

❤️: Riikka